Un­ka­rin­juu­ta­lai­nen puu­seppä (Ad­rien Bro­dy) pa­ke­nee nat­si­vai­no­ja Yh­dys­val­toi­hin, missä ser­kun huo­ne­ka­lu­kaup­pa joh­taa hä­nen elämänsä toi­mek­sian­toon — ja elämän­ko­koi­seen pai­niot­te­luun per­heen, kun­nian­hi­mon ja kai­ken sietämättö­myy­den kans­sa.

E­ri­koi­nen ker­to­mus ei pelkää ot­taa ai­kaan­sa ja kyp­sy­tellä ta­ri­naan­sa ma­ta­lal­la lie­killä. Ta­ri­nan esit­te­lemät tun­teet ilos­ta (saa­pu­mi­nen huo­ne­ka­lu­kaup­paan) ja ala­ku­lon voit­ta­mi­ses­ta (leipä­jo­no) ai­na tu­kah­du­tet­tuun vas­ten­mie­li­syy­teen (isännän il­lal­lispöytä vai­mon saa­vut­tua) ja ka­tart­ti­seen hä­peän va­pau­tu­mi­seen (yö vai­mon saa­vut­tua) kaik­ki is­kevät eläväs­ti ruu­dun lä­pi. Ad­rien Bro­dy pal­kit­tiin roo­lis­taan Os­ca­ril­la ja mag­neet­ti­ses­ti nap­paa­vat roo­lin­sa muut­kin Guy Pear­ce ja Fe­li­ci­ty Jo­nes etu­nenässä.

Ker­ron­ta ei ole ta­va­no­mais­ta. Ku­val­li­sen ja sa­nal­li­sen ker­ron­nan suh­teen lii­ku­taan vie­rail­la ve­sillä kun toi­siiin­sa kuu­lu­mat­to­mia ele­ment­tejä se­koi­te­taan yh­teen es­toit­ta: vai­mon kir­je lei­ka­taan yh­teen Penn­syl­va­nian teräk­sen ta­ri­nan kans­sa ja ta­va­ra­ju­naa ku­va­taan kuin kes­ki­tys­lei­rin kul­je­tus­ta. Kaik­ki tämä sot­kee ais­te­ja ja hok­sot­ti­mia ku­ten mu­siik­ki, tans­si, he­roii­ni ja sek­si elo­ku­vas­sa. Joil­le­kin otok­sil­le an­ne­taan ylen­palt­ti­ses­ti ai­kaa (na­ku­teat­te­ri), mut­ta toi­set puo­les­taan sol­ju­vat ohi il­man sen olen­nai­sim­man näyttä­mistä (pie­nois­mal­lin esit­te­ly il­man va­loe­fek­tiä). Ta­ri­na sol­juu lo­pul­ta ohi kuin elämä, epäo­leel­li­suuk­sia näyttäen ja oleel­li­suuk­sia hätäi­ses­ti ohit­taen. Ku­ra­toin­ti on elävä ja ta­ri­na sik­si kieh­to­va. Tämä on ou­to, omin­ta­kei­nen ja täynnä elämää.

E­lo­ku­va pal­kit­tiin par­haan elo­ku­van ja oh­jauk­sen Os­ca­reil­la, miespääo­san ohel­la. Ko­ko­nai­suus on­kin kieh­to­vas­ti pu­not­tu fran­kens­tein, jon­ka re­pei­le­vistä sau­mois­ta pais­ta­vat ereh­dyttävän ai­dot tun­teet ja tun­nel­mat. Sil­ti ko­ko­nai­suus pyytää kat­so­jal­ta pal­jon li­ki 3,5 tun­nin kes­tol­laan ja ark­ki­teh­too­ni­ses­ti amatöö­rimäi­sellä lop­pu­työllään. Elo­ku­va on hi­das, tar­koi­tuk­sel­li­sen hi­das ja pal­kit­se­van pitkä. Lop­pu­tu­los ei ole na­pak­ka tai elämän­ma­kui­nen, mut­ta ku­ten elo­ku­va it­se sa­noi­si se ei hait­taa. Tämä oli ko­ke­mus.